Roskaposti on tänä päivänä jokaisen sähköpostinkäyttäjän riesana, joten ongelman menestyksellinen ratkaiseminen olisi kaikkien etu. Ongelmaa voi lähestyä eri suunnista.

Yleisin ja käytetyin tapa on erilaisten suodattimien käyttö. Suodatin voi sijaita sähköpostiohjelmassa, erillisessä sähköpostien lajitteluohjelmassa omassa koneessa, verkon sähköpostipalvelimella yrityksessä tai viestejä välittävän palveluntarjoajan koneessa. Suodattimien käytön suuri ongelma niiden virittelyssä: aina jonkin verran roskaa pääsee läpi ja oikeaa postia jää suodattimeen. Helpointa on käyttää palveluntarjoajan valmista suodatinpalvelua. Onneksi useimmat merkittävät palveluntarjoajat tarjoavat tätä palvelua. Voisi ajatella, että se kuuluisi vakiona perussähköpostipalvelun hintaan. Ehkä näin joskus vielä onkin.

Toinen tapa on käydä härkää sarvista ja pyrkiä muuttamaan sähköpostien lähettämisen sääntöjä. Tällainen järjestelmä voitaisiin luoda esimerkiksi seuraavasti: kukin sähköpostin käyttäjä rekisteröitäisiin ja auktorisoitaisiin virallisesti, näin kaikilla lähettäjillä olisi oikeudellinen identiteetti, jonka avulla voitaisiin käydä juridisesti velvoittavaa ja todennettavaa viestiliikennettä. Kukin olisi vastuussa lähetyksistään. Auktorisoinnin avulla voitaisiin myös todentaa kauppatapahtumia, joten pelkkä autenttinen sähköpostiviesti riittäisi sitoumusten todentamiseen. Roskapostista pääsisi pienen siirtymäajan jälkeen vain rastimalla sähköpostiohjelmassa ruutu "vain auktorisoitujen lähettäjien viestejä vastaanotetaan". Asiattomat sähköpostiviestit voitaisiin näin tilikohtaisesti karsia. Näin siksi, että täytyy olla realisti: useat käyttäjät haluaisivat vastaanottaa muunlaisia viestejä anonyymisti. Tätä varten he voisivat avata anonyymitilin, jonka lähetykset eivät kuitenkaan tulisi läpi esimerkiksi yritysten, laitosten ja asiallisten ihmisten postilaatikkoihin, mikäli nämä olisivat rastineet tuon edellämainitun ruudun "vain auktorisoitujen lähettäjien viestejä vastaanotetaan".

Periaatteessa kaikki on näin yksinkertaista. Ideaani saa vapaasti käyttää kaupallisiin tarkoituksiin. Jään odottelemaan toteutusta: viestintävirasto, Microsoft ja sähköpostiviestien infrastruktuurista vastaavat tahot hoi... Suomi voisi olla tässä edelläkävijä ja mallimaa - ensimmäinen maa, jossa sähköposti ei sisältäisi roskapostia.

Kari Eveli - 4. syyskuuta 2003.
Kustantaja
lexitec@lexitec.fi

Kirjasuora on uudenlainen verkkokirjakauppa. Kirjasuorassa ostat tuotteet suoraan kustantajalta, joten välikädet jäävät pois ja hintataso voidaan pitää kohtuullisena. Kirjasuoraa kehitellessä on panostettu erityisesti helppokäyttöisyyteen. Muutat mielesi verkkokaupasta Kirjasuoran suoraviivaista ostojärjestelmää kokeiltuasi. Saat Kirjasuoran esittely- ja näytesivuista hyvän kuvan kustakin tuotteesta. Voit heti ryhtyä tilaamaan ilman hankalaa ennakkorekisteröitymistä. Helppokäyttöinen ostoskori on apunasi ja muistaa sinut halutessasi, kun asioit toiste Kirjasuorassa.

Kirjasuoraan tullaan kehittämään myös uusia sisältöpalveluja ja Lexitec luovuttaa jo toimivia palveluitaan tähän käyttöön. Kirjasuoran Lehti tulee sisältämään tuotteiden, kustantajien ja kirjailijoiden esittelyjä, haastatteluja ym ajankohtaista. Torista pyritään luomaan suosittu juttupaikka ja yleisönosasto. Opera tulee keskittymään kulttuuriin, taiteen ja runouden asioihin. Itsenäiset kustantajat tulee keskittymään uusien kustantajien saamiseen mukaan toimintaan. Niillä kustantajilla, joilla ei ole omaa verkkonäkyvyyttä, tulee olemaan mahdollisuus saada omat sivunsa Kirjasuoran yhteyteen.

Kirjasuoraan siirtyneet palvelut ovat poistuneet Lexitec'in sivuilta. Vanhojen palvelujen pääsivuilla on tietoa uusista osoitteista ja monilta sivuilta siirtyminen Kirjasuoraan tapahtuu automaattisesti. Aiempi sisältö ei ole joutunut hukkaan, vaikka sen sijainti on muuttunut.

Kari Eveli - 18. helmikuuta 2002.
Kustantaja ja Kirjasuoran perustaja
kirjasuora@kirjasuora.fi

Kirjallisuuden historiasta tunnemme Alphonse Daudet'n Kirjeitä myllyltäni (Lettres de mon moulin, 1866). Niiden kaimat Urho Kekkosen myllykirjeet olivat aikoinaan vahvasti à l'ordre du jour eli ne saivat saajansa housut tutisemaan. Tämä kirje kielihavaintoasemaltani (lettre de mon observatoire linguistique) ei varmaankaan ole aivan yhtä vaikutusvaltainen kuin nämä edeltäjät, vaikka tietysti toivoisin, että se olisi. Asia on tärkeä ja pyydän tarkkaavaisuuttanne hetkeksi päätteidenne äärellä...

Kyse on suomen ja vieraiden kielten vaalinnasta yleensä ja erikoisesti atk- ja muusta uudiskielestä. En siis puhu kielten huollosta, vaan vaalinnasta. Tämä sinänsä pieni ero termeissä kätkee sisäänsä verraten ison eron asennoitumisessa kieleen ja siihen puuttumiseen.

Kielen huollosta kielen vaalintaan

Eikö kielen huolto ole sama asia kuin kielen vaalinta? Alunperin ja etymologisesti näin oli. Hyödyllistä on verrata vastaavia ruotsin kielen ilmauksia: språkvård 'kielen vaalinta' (< vårda sitt språk 'vaalia kieltään', tarkoittaahan vårda 'hoitaa', 'pitää huolta', 'vaalia'). Suomen huoltaa-verbin tämä merkitys on osittain jo vanhentunut ja kangistunut joihinkin johdannaisiin: Vanhemmat huoltavat lapsiansa (Nykysuomen sanakirja) on ymmärrettävä, mutta ei normaali, lause. Nykysuomeksi sanottaisiin: Vanhemmat pitävät huolta lapsistaan. Yhdyssanoissa vanhustenhuolto ja kielenhuolto on säilynyt tämä merkitys. Huoltaa-verbi on siirtynyt koneaikakauden myötä huoltoasemille ja työpajoihin. Sanan keskeinen merkitys on muuttunut hoitamisesta, huolenpidosta ja vaalinnasta pikkukorjausten tekemiseksi. Kielenhuoltaja tuo ainakin minulle mieleen kieleen puuttuvan "monttöörin", joka tekee korjauksia toisten puheisiin ja teksteihin. Tämä konnotaatio on vahvistunut niiden käytännön kokemusten kautta, mitä minulla on koulusta ja yliopistosta. Kielenhuolto on kieleen puuttumista, (toisten) kielen korjailua. Ruotsin språkvård-sanalla ei ole täysin samaa konnotaatiota, vaikka kielen korjailua tietysti esiintyy silläkin puolella.

Kielen vaalinnassa kielen käyttäjän oma pyrkimys hyvään, puhtaaseen ja ristiriidattomaan itseilmaisuun ovat keskeisiä, kielen huollossa ulkopuolinen ja vieläpä valtiollinen auktoriteetti sanelee ja opettaa, mikä on hyväksyttävää kieltä. Tämä erottelu on hyödyllinen ja vastaa myös nykytodellisuutta.

Monet kielen huoltajat ovat hyväätahtovia ja taitavia työssään, mutta aina joskus tapahtuu ylilyöntejä, aina joskus pidetään jääräpäisesti kiinni jonkun jo edesmenneen suomen kielen asiantuntijan kyseenalaisista tai jopa virheellisistä tulkinnoista aivan samaan tapaan kuin hallinnossa yleensäkin. Virallinen suomen kielen huolto toimii valtion virastona, joten tämä ei ole sinänsä ihme. Tsaristinen kielen ohjailukulttuuri elää asenteissa ja käytännön toimenpiteissä, vaikka virallinen julistus puhuu usein toista. Kielen huollon ja kielen vaalinnan ero on ylhäältä viranomaismääräyksin ja katedereilla orjallisesti toistellun ohjailun ja alhaalta puhuvan ja kirjoittavan väestön omasta kiinnostuksesta kumpuavan luovuuden välinen ero.

Muistan vielä lämmöllä erästäkin kielenhuoltajaa, jonka suomen kielen pakkoluennolla olin opiskeluaikoinani Helsingin yliopistossa. Hän teki muutaman lauseen perästä omassa esityksessään niitä samoja "kielivirheitä", joista oli vakavalla naamalla juuri päässyt varoittelemasta. Tulin siihen tulokseen, että nämä virheet kuuluivat hänen omaan todelliseen kieleensä ja että ne olivat parempaa suomea kuin hänen neuvonsa. Chassez le naturel, il revient au galop, sanoo ranskalainen sananparsi, jonka voisi yrittää suomentaa 'mihin koira karvoistaan pääsee'.

Kaikissa kieliyhteisöissä noudatetaan kielellisiä normeja. Eräs vanhemman (1700-luvun ja 1800-luvun alkupuolen) kielitieteen virheistä oli luulla, että vain kirjoitettu kieli noudattaa normeja. Uudemman kielitieteen (vuosisadan vaihteesta eteenpäin) tärkeimpiä saavutuksia oli oivallus, että myös puhe muodostuu tapanormien sääntelemistä säännöllisyyksistä. On tietysti totta, että näillä normeilla ei aina ole sitä arvostusta, mikä on viranomaisten käyttämällä ja katedereilta julistetulla kirjakielellä. Kielen ylhäältä ohjailuun saattaa olla syytä silloin, kun siirrytään pelkästä puhutusta kielestä kirjalliseen normiin. Tätä on nimitetty englanninkielisessä kielitieteellisessä kirjallisuudessa kielensuunnitteluksi (language planning). Merkillistä ja varsin oireellista on, että kotimainen kielenhuoltomme nimittää omaa toimintaansa tällä termillä englanniksi julkaistuissa teoksissaan. Yleensä tällä termillä tarkoitetaan kirjakielen asemaan pyrkivien aikaisemmin vain puhuttujen kielimuotojen ohjailua ja kodifiointia, esimerkiksi kehitysmaissa. Englanninkielinen kielenvaalintakirjallisuus käsittää teoksia, joiden nimissä esiintyy usein sana usage '(oikea) kielenkäyttö', mutta mitä kielenhuolto on terminä englanniksi? Asia joudutaan ilmaisemaan mutkikkaasti kiertäen, ehkäpä seuraavasti: maintaining the correctness of the standard language. Entä kielenhuoltokirjallisuus? Ehkäpä: corrective literature concerning the standard language.

Suomen kieli onkin erinomainen esimerkki varsin onnistuneesti suoritetusta kirjallisen normin luomisesta tämän vuosisadan alkuvuosikymmeninä. Mutta nykyisessä tilanteessa ihmisten koulutustason suuresti noustua vuosisadan vaihteesta ja murreneutraalin puhekielen levitessä yhä laajemmalle ei ole enää samanlaista syytä ohjailla kieltä ylhäältä käsin kuin kirjakielen ollessa vasta muotoutumassa.

Kielen järjestelmään kuuluu luontainen normatiivisuus eli pyrkimys vakiintuneisiin kielellisiin muotoihin. Tämä on eri asia kuin preskriptiivinen ohjailu, vaikka rajankäynti ei aina ole selvä. On nimittäin niin, että ohjailulla on luonnollinen alkunsa jo äidin ja lapsen välisessä äidinkielen vuorovaikutuksessa: kielen opettelussa ja sen ohjailussa. Äidit eivät ole muodollisesti päteviä kielenopettajia, joten he puhuvat asioista eikä niinkään kielestä. Puhuttujen esimerkkien avulla muodostuu esikuvia ja malleja, syntyy luontaista kielen normatiivisuutta. Äidit korjaavat lastensa puhetta sen mukaan, minkä he luulevat olevan oikein. Älä sano niin, sano näin. Tässä on ulkoa tulevan preskriptiivisen ohjailun eli kielenhuollon alku. Kun lapsi oppii jotakuinkin kielensä, hän oppii ohjailemaan itse omia ilmauksiaan eli vaalimaan omaa kieltään saamiensa mallien mukaan. Hän oppii käyttämään kielen vakiintuneita muotoja eli toteuttamaan kielen luontaista normatiivisuutta.

Tärkeä kysymys on: kenen antamia esikuvia olisi noudatettava? Tavallisten sivistyneiden puhujien, parhaiden kaunokirjailijoiden vai pedanttisten kieliniekkojen keksimiä? On selvää, että normaalikielen esikuvaksi kelpaa parhaiten normaali kieli. Maissa, joissa parhaiden kirjailijoiden seuraamisen perinne on vahva, äidinkielen opetus ja kielen oppaat ovat saaneet usein varsin yksipuolisen kirjallisen leiman. Esimerkiksi elävästä ranskan kielestä ei helposti saa oikeaa ja täydellistä kuvaa yksikielisiä äidinkielen sanakirjoja ja kielen oppikirjoja lukemalla, koska niin monet käytännön ja tekniikan asiat puuttuvat näistä parhaiden kirjailijoiden perinteen takia. Kun halutaan luoda laadukasta kaunokirjallisuutta ja sanataidetta, on paikallaan kääntyä kaunokirjailijoiden puoleen etsien niistä innoitusta omille teksteilleen. Ja jos haluaa tulla pikkunäppäräksi sananiekaksi, voi tutustua sanansaivartelijoiden ja pedanttien antamiin runsaisiin esikuviin.

Kielen huolto on vallan käyttöä. Kielitoimisto vastaa virallisen kielenhuollon linjasta ja kannanotoista. Varsinaista kielipoliisia tässä maassa ei ole. Vääräksi leimatusta kielenkäytöstä ei ole muita sanktioita kuin huonot arvosanat kouluissa ja yliopistoissa. Ymmärtääkseni ylioppilastutkintolautakunta ja muut vastaavat ihmisten kohtaloihin vaikuttavat viranomaiset ovat suhtautuneet kielellisiin poikkeavuuksiin varsin lempeästi. Mikäli esimerkiksi ainekirjoitus osoittaa hyvää loogista ajattelua, ei aivan pieniin poikkeamiin kielenhuollon suosittelemista muodoista puututa. Olisi paikallaan, että virallisen kielenhuollon suositukset ymmärrettäisiin vain suosituksiksi eikä niiden noudattamisella tyrannisoitaisi kieliyhteisöä.

Kielenhuoltokulttuurissamme on monia puutteita. Opettaessani tuleville äidinkielen opettajille yleisen kielitieteen perusteita erään kotimaisen yliopiston suomen kielen laitoksella jouduin kosketuksiin kielen huollon todellisuuden kanssa. Tuleville äidinkielen opettajille opetetaan keinotekoisia sääntöjä, jotka eivät perustu siihen, miten kieli on todella kehittynyt (se ei ole aina selvitettävissäkään), vaan joita kielimiehet ovat keksineet joko muistin helpottamiseksi ja kiusallisten poikkeuksellisten muotojen selittämiseksi omien teorioidensa mukaisiksi. Siis koulumiesten muistisääntöjä ja ontuvia kieliteorioita. Tullakseen äidinkielen opettajaksi tai kielenhuoltajaksi on omaksuttava vakiintunut kielenhuoltokirjallisuus. Tieteen sosiologiassa tämä ilmiö tunnetaan nimellä paradigma. Tiedeyhteisö toimii kuin muukin ryhmä, jossa ryhmään kuuluminen vahvistuu yhteisten arvojen ja uskomusten kautta. "Kaikkihan me suomen kielen huoltajat tiedämme, että asiat ovat näin, väliäkö sillä miten suomalaiset kieltään tosiasiallisesti käyttävät". Vastaava tilanne vallitsee tietysti kaikilla akateemisilla aloilla. Ongelma on siinä, että lopputuloksena on aivan liian usein kieliasiantuntija, joka ei osaa tai uskalla luottaa tarpeeksi omiin korviinsa kuunnellakseen, omiin silmiinsä nähdäkseen ja kielitajuunsa tajutakseen, mitä ympärillä kieliyhteisössä tapahtuu. Ei saa olla niin, että kieli on kielitoimiston läänitys. Suljetusta tsaristisesta perinteestä on päästävä eroon. Se voi tapahtua vain kieltään itse aktiivisesti vaalivien kielen käyttäjien taholta.

On järkyttävää lukea sellaista tekstiä kuin Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksen tutkijan Sari Maamiehen kirjoitus Joko aletaan tekemään? (HS 6.8.96). (Miksi muuten otsikossa ei sanota: joko alamme tekemään? Kuulostaisi ehkä liian paljon kirjakieleltä). Siinä hän toteaa että "alkaa tekemään" on ollut laajasti käytössä suomen kielessä jo vuosisatoja (aina 1600-luvulta alkaen) ja että nykyisen normin mukainen "alkaa tehdä" yleistyi vasta 1800-luvulla. Hän toteaa, että molemmat ovat olemassa olevia suomen kielen muotoja ja että toista käytetään kirjakielessä ja toista ei. Itse en kielitieteilijänä tajua tätä ajatuksenjuoksua muuksi kuin hairahtuneeksi pedantismiksi. Oma kielitajuni ei näe näissä mitään eroa kielellisen oikeellisuuden kannalta, toisaalta en olekaan pilannut kielitajuani lukemalla tolkuttomasti kielenhuoltokirjallisuutta. Mitä mieltä virallinen kielenhuolto näistä muodoista on ei hetkauta minua tippaakaan. Mikäli kieltään vaalivat normaalit kielenkäyttäjät käyttävät niitä, ne ovat osa esimerkiksi sanakirjoissa kuvattavaa normia. Tässä suhteessa Suomen kielen perussanakirja on paljon huonompi kielen kuvastin kuin vanha Nykysuomen sanakirja, joka sentään mainitsee yleiset rinnakkaismuodot, vaikka usein leimaa niitä väärin perustein virheellisiksi. Suomen kielen perussanakirjassa nämä edelleen elävät muodot on poistamalla yritetty vaieta kuoliaaksi. Tämä on kieleen puuttumista eikä kielen kuvaamista sellaisena kuin se on. Rinnakkaismuotoja on kaikissa tuntemissani kirjoitetuissa sivistyskielissä (englannissa, ranskassa, saksassa jne). Niiden keinotekoinen karsiminen ei ole kielen kuvaajan tehtävä, vaikka hän voi suosia ja suositellakin niistä joitakin näin halutessaan.

Kielenhuollon puutteita ja hairahduksia sanakirjantekijänä miettiessä tulevat mieleen ongelmat oikeinkirjoituksessa. Suomi ei ole niin valmis kieli kuin usein virallisen kielenhuollon taholta annetaan ymmärtää. Suomen oikeinkirjoituksen perusperiaate ääntämisen ja kirjoituksen vastaavuudesta on ongelmallinen monien sanojen kohdalla. Surkuhupaisimpia kielilautakunnan suosituksia oli aikoinaan invalidi-tyyppisten sanojen ääntämisen mukauttaminen oikeinkirjoitukseen. Onneksi suomen kielen luontainen rakenne on toisenlainen eikä tämä tulle onnistumaan. Mielenkiintoista on lukea lehdestä makaroonien olevan tarjouksessa. Eläkkeellä olevien invaliidienkin rahat riittänevät niihin. Haluaisin tässä yhteydessä lähettää sydämmelliset terveiset näiden oikeinkirjoitussääntöjen laatijoille. Kaikki nämä sanat äännetään oikein näin, miksi sitten niitä ei voi kirjoittaa näin? Vain ruåtsalaiset ääntävät ne järjestelmällisesti kielenhuollon suositusten mukaan. Vielä pahempi on sanakirjasta sanakirjaan (myös Perussanakirjaan) kopioitu moaree, joka on ruotsin äännearvojen mukaan kirjoitettua suomea, karkea kielivirhe, sillä suomeksi äännetään muaree ja niin pitäisi kirjoittaakin kaiken järjen mukaan. Tämä sana on tietysti jätetty rauhaan, koska se on jo aiemminkin jätetty rauhaan. Miksi muuttaa mitään? Kollega on muoto, joka ei äänny luontevasti lyhyellä eellä, vaikka invalidi olisikin rinnakkaisääntämisenä mahdollinen. Pitäisi olla kolleega, mutta kun säännöt sanovat toisin. Mukautammeko poikkeavat sanat ennalta annettuihin sääntöihin vai annammeko sanojen määrätä säännöt? Kiinnostava tieteenfilosofinenkin pohdinnan aihe. Deduktio vai induktio? Tietysti molempia tarvitaan. Järkevissä suhteissa.

Kannatanko jotakin merkittävää oikeinkirjoitusreformia? En. Yleensä oikeinkirjoitusreformeista seuraa uusia hankaluuksia. Paras oikeinkirjoitusreformi olisi ei oikeinkirjoitusreformia lainkaan. Jo nyt on korjattu liikaa: aikaisempi 1940-luvun tilanne oli jopa oikeampi kuin Nykysuomen sanakirjan viitoittama tie. Siitä kertoo sekin, että kaikki uudistukset eivät vieläkään noin puoli vuosisataa myöhemmin ole menneet läpi kansan kielitajuun. Olisi ehkä syytä ottaa puoli askelta taaksepäin ja korjata järjestelmän pienet epäjohdonmukaisuudet ja virheet. Kustantajat ja tiedotusvälineet päättävät viime kädessä millaisen kielinormin saamme. Tästä on saatu hyvä esimerkki Saksasta, jossa eräät kustantajat ovat ilmoittaneet kieltäytyvänsä noudattamasta uutta saksan oikeinkirjoitusta (joka sivumennen sanoen tuntuu minusta Heineni - huomaa: ei siis Heinekenini - ja Goetheni saksaksi nuoruudessani nauttineesta osittain huonosti valmistellulta ja epäjohdonmukaiselta). Ei olisi ensimmäinen kerta, kun virallinen oikeinkirjoitusreformi jouduttaisiin perumaan. Näin kävi myös vuosisadan alun Ranskassa. Liikaa muutoksia, liian erinäköistä.

Loppujen lopuksi kysymys on siitä, pitäisikö alistua sellaiseen normiin, jota ei tunne omakseen. Vain sen takia, että meidät koulussa pakotettiin siihen. Virallinen kielinormi on kuin virallinen ulkopolitiikka: pelosta ulkoa opittuja korulauseita. Pieni kapina ja napina on parempi kuin ainainen alistuminen. Siksi valitsen kielen vaalinnan enkä kielen huoltoa. Vaalikaamme siis itse kieltämme, jottei kenenkään tarvitsisi huoltaa sitä!

Uudiskielen nykytila

Äidinkieli ja sen opetus tarvitsee tuntumaa vieraisiin kieliin, jotta omakieliset vastineet olisivat tarjolla heti, kun maailman muutos sitä vaatii. Atk-sanasto on tästä mitä mainioin esimerkki - samalla myös esimerkki osittaisesta epäonnistumisesta. Multimedia, netti, jopa sähköposti ovat osoituksia siitä, että emme ole olleet valmiita tähän muutokseen. Esimerkiksi kelpaavaa suomen kieltä ei ole ollut tarjolla silloin, kun sitä olisi kipeimmin tarvittu.

On tietysti niitäkin, jotka puhuvat kiireissään mitä sattuu. He ovat sokaistuneet tekniikan ja kaupan kehityksen vauhdista ja "kansainvälisyydestä". Miten muuten ymmärtäisimme seuraavankaltaisia omituisuuksia: Puhutaan teleoperaattoreista, kun kyse on yksinkertaisesti telealan yrityksistä, auditoinnista, kun kyse on tarkastamisesta, mobiiliklusterista, kun kyse on matkaviestinten eli matkapuhelinten yms ympärille kehkeytyneestä samaan hiileen puhaltavien yritysten ryppäästä.

Edistystäkin on tapahtunut parin vuoden takaisesta, jolloin vielä radio- ja tv-toimittajilta menivät sähköpostiosoitteet (mailto:-osoitteet, @-osoitteet) ja verkko-osoitteet (http://-osoitteet, kotisivuosoitteet) sekaisin. Peruskäsitteet alkavat olla monille käytännön kautta tuttuja. Silti merkillistä mongerrusta käytetään näistä asioista puhuttaessa. On ehkä ymmärrettävää, että halutaan esiintyä nuorekkaasti ja ei niin kovin teknisesti. Jopa keskeiset käsitteet särähtävät korvaan. Multimedia ja nettisivut kuuluvat lähes joka toimittajan suusta.

En halua sanoa, että nämä ovat pahoja kielivirheitä, lähinnä ne ovat vain huolimatonta, laiskaa ja epäsuomalaista käsitteenmuodostusta. Mikä vika näissä sitten on? No ensinnäkin multi-etuliite ei ole suomea. Emmehän puhu suomeksi multilinguaaleista sanakirjoista, vaan monikielisistä sanakirjoista. Median voisi tietysti myös kääntää, mutta se on niin vakiintunut, että olkoon. Monimedia olisi - ainakin melkein - suomea. Tätä olen yrittänyt toitottaa jo kymmenen vuotta. Tässä muodossa sana löytyy Atk-sanakirjastani vuodelta 1990. No mikä sitten on tämä netti? "Lähettäkää palaute nettisivujen kautta" ja "nyt siis myös netissä" kajahtelee tämän tästä kuunnellessa Ylen Aikaisen radiolähetyksiä. Uutisissa puhutaan nettiyritysten konkursseista, nopeista nettiyhteyksistä jne. Kävitkö netissä eilen? Onhan netti nätti sana, mutta täysin tarpeeton ja englantia luihin ja ytimiin asti. Atk-suomi on sen verran onnistuneempi rakennelma kuin atk-saksa tai -ranska, jotta sen eteen kannattaisi tehdä hiukan enemmän töitä. Nettihän on verkko ja sitä sopisi niin kutsua tiedotusvälineissäkin. Nörttinuorison kosiskelu näennäisenglanninkielisillä sanoilla on turhaa. Kyllähän lapsikin ymmärtää verkon. Ei netti ole sen selvempi sana. Samat monimerkityksisyysainekset ovat kummassakin kielessä. Netti pitäisi jättää englannin kielen tunnille, jonka aikana olisi varmaan paikallaan opettaa sanan oikeaa käyttöä, englanniksihan verkossa ollaan on the Net eli verkon päällä. Entä sitten ne nettisivut eli saitti? Samaa mongerrusta. Kotisivut kävisi suomeksi jotenkin, jollei se olisi kovin teknisesti avuton ja sekaannuksille altis ilmaus. Verkkopaikka tai lyhyesti paikka olisi kirjakieltä. Onko paikkasi jo pystyssä? Näin voisimme kysellä halutessamme tietää, joko ikioma verkkosivustosi toimii. Epäsuomalaisuudet täytyy panna henkisen laiskuuden piikkiin. Tietoakin on saatavana ja kuka tahansa pystyy puhumaan näistä asioista nyttemmin suomeksikin, jos vain tahtoo. Esimerkiksi tässä verkkopaikassa on tarjolla HTML-muotoinen julkaisu 1600 sanan atk-sanastot englanti-suomi-englanti tai vastaava PDF-julkaisu Atk-englannin sanasto 1600 englanti-suomi 1.1.

Suomen kielen vaalinnan kannalta netti on yksistään outo ja tarpeeton sana. Sen merkitysmotivaatio ei toimi samoin kuin englannissa, jossa the Net voidaan käsittää the Internet -termin lyhenteenä, joka taas kertoo englanninkieliselle ainakin pienellä pään raavinnalla, mistä on kyse: an interconnected network of computers eli 'toisiinsa yhteydessä olevien tietokoneiden verkko'. Sinänsä Internet ~ netti -sanapari on verrannollinen telefax ~ faksi -sanapariin. Pidempi sana säilyttää yleensä alkuperäisen sananlopun ja kovempaan kulutukseen tuleva lyhennetty muoto ottaa aitosuomalaisen sananlopun. Tämä koskee lähinnä kirjoitettua kieltä, jossa on siis muodot Internet ja telefax, puhekielessä käytetään helposti iillisiä muotoja Internetti, telefaksi näistä pidemmistäkin sanoista, paitsi kun ne ovat yhdyssanojen osina: telefaxlaite, Internet-verkko. Moitteeni ei siis perustu netti-sanan muotovirheeseen, koska se kyllä noudattaa suomen lainasanojen muoto-oppia, vaan sen puuttuvaan semanttiseen motivaatioon eli siihen, että sana ei luonnostaan tarkoita suomeksi mitään ja sen käyttöön ei ole mitään tarvetta, kun kerran suomenkielinen verkko-sana sisältää oikean ja täsmällisen merkityksen.

Verkko on kansainvälinen ja suomi tai englanti eivät ole ainoat kielet, joita verkossa käytetään. Semmoinen keskeinen käsite kuin verkkopaikka on useimmilla EU-kielillä lainattu "kalkeeraamalla" suoraan englannista (Web site): sitio web (espanja), sito web (italia), site web (portugali), site web (ranska), (webb)sajt, webbplats (ruotsi), Web site (saksa), website (tanska). Mongerrusta mitä mongerrusta. Suomeen websaitti ei oikein istu ja hyvä niin! Verkkopaikka ja tietokone voisivat olla osoitus suomen kielen käsitteellisestä vastustuskyvystä. Mikäli sekin ei ala kohta lopullisesti rapistua. Vaikka Ruotsi on Suomen veroinen maa verkkoasioissa, ei verkkoruotsin tila ole kovin hyvä. Paljon outoa ja vierasta ainesta on käytössä: verkko on webb, verkkopaikka on sajt tai sittemmin webbplats. Helppoa olisi käyttää omakielistä ainestakin, voitaisiin vaikka sanoa: nät, nätställe. Joitain merkkejä tämmöisestäkin verkkoruotsissa on, mutta sama laiskuus, mitä meilläkin tavataan, vallitsee pääsääntöisesti Ruotsissa.

Sähköposti on useimmilla EU-kielillä myös englannista suoraan lainattu email. Pari poikkeustakin on: ruotsiksi se on epost ja ranskaksi mél. Suomeksikin jotkut puhuvat epostista. Kuitenkin jos kerran e-commerce on suomeksi verkkokauppaa, niin miksei e-mail voisi olla verkkopostia. Sitähän se teknisesti tarkkaan ottaen onkin erotukseksi joistakin vanhemmista elektronisen postin välitystavoista (esim. IBM:n tai muiden palveluntarjoajien omat erilliset Internet-verkosta riippumattomat kansainväliset järjestelyt). Sähköpostia esikuvana käyttäen on alettu puhua sähköisistä viestintävälineistä ja palveluista. En voi sille mitään, että tämä tuntuu minusta kielen väärinkäytöltä. Sähköinen tarkoittaa jotain sähäkkää tai jopa seksikästä. "Ilmassa oli sähköä" eli säpinää. Kun 29.11.00 kuulin radiouutisista, että "ministeri Tuomioja kertoo sähköisillä sivuillaan toivovansa hallituksen istuvan koko vaalikauden", en voinut välttyä mielikuvalta, että näiden sivujen sisältö on jotenkin räväkkää. Tätä ei varmaan tarkoitettu ja konnotaatio eli lisämerkitys johtunee vanhasta päästäni. Kuitenkin miksei asiatyylissä puhuttaisi verkkosivuista? Näin ei rikottaisi kielen olemassaolevaa järjestelmää käännösvirheen takia. Sillä loppujen lopuksi kyse ei ole sähköstä, vaan elektroniikasta, ja vaikka nyanssi on pieni, niin sanoisin, että eläköön se pieni ero.

Uudiskielen tila on se mikä se on: netti, multimedia ja sähköposti ovat osa nykykieltä ja kuuluvat oikeutetusti kielen tilaa kuvaaviin eli deskriptiivisiin sanakirjoihin. Niitä ei voi vaieta kuoliaiksi tai muuttaa muiksi sanoiksi pelkin kielenhuollollisin ohjein. Kielenkäyttäjät joutuvat itse kokeilemaan, mitkä vastineet sopisivat parhaiten heidän tarkoituksiinsa. Hyviä termiesimerkkejä ja -ehdotuksia tarvitaan, sillä hyvien vastineiden keksiminen ei ole aina ammattikääntäjillekään helppoa, saati sitten tavallisille kielenkäyttäjille. Kielen käyttöä koskevat ratkaisut on kuitenkin kunkin kielenkäyttäjän tehtävä itse kulloisessakin kielenkäyttötilanteessa. Parhaan tuen näitä ratkaisuja tehdessä saa vakiintuneista kielelle ominaisista ilmauksista. Kielen vaalinta nojautuu aina siis olemassaoleviin "ennakkotapauksiin". (Tässä noudattelen sitä perinnettä, joka on näkyy kielenvaalintakirjallisuuden teosten nimissä englannin- tai ranskankielisenä terminä usage, johon sisältyy vielä oletus siitä, että kysessä on established usage 'vakiintunut kielenkäyttö' tai bon usage 'hyvä kielenkäyttö'. Tämän perinteen kiteytti hyvin jo roomalainen runoilija Horatius, jonka mukaan usus eli 'vallitseva käytäntö' on ius et norma loquendi 'kielenkäytön laki ja ohjenuora'.) Silti pelkkä hyvienkään esikuvien noudattaminen ei riitä, lisäksi vaaditaan henkilökohtaisen vastuun ottamista omasta kielestään.

Voisimme kokeilla, miten puhe verkkopostista, verkkoviestimistä tai -medioista ja verkkopalveluista sopisi suuhumme. Jospa unohtaisimme sähkön ja sähköisyyden hetkeksi, niin kenties kielikin selkiytyisi hieman. Ei suuri parannus, mutta johan Boileau'kin sanoo (runousopissaan Art poétique, chant I, ligne 174, Paris 1674) : Ajoutez quelquefois, et souvent effacez. 'Tehkää lisäyksiä silloin tällöin, ja poistoja tiuhaan'. Tämä on mainio kielen vaalinnan ohje muillekin kuin kirjailijoille ja runoilijoille.

Kari Eveli - 5. joulukuuta 2000.
Kirjoittaja on kouliintunut kielitieteilijä, sanakirjantekijä ja kustantaja.

PS. Tervetuloa keskustelemaan kieltenopetuksen edellytyksistä uudelle foorumillemme: Janua - kieltenopettajien keskustelulista